keskiviikko 29. huhtikuuta 2015

Kun maa tärisi

Nepalissa tärisi maa neljä päivää sitten. Maanjäristyksen voimakkuudeksi mitattiin 7,9 Richteriä. Se tarkoittaa samaa kuin 10-15 megatonnin dynamiittipaukku. Kathmandun laakso on säästynyt lopulta melko vähällä. 2,5 miljoonan kaupungissa on tällä hetkellä 1100 kuolonuhria mikä on paljon, mutta se on vähemmän kuin ehkä pelättiin. Yhteensä kuolleita on vahvistettu reilu 5000 ja loukkaantuneita yli 10 000. Nepalin pääministeri Koirala arvioi, että kuolleiden lukumäärä tulee nousemaan yli 10 000:n. Maanjäristys vaikuttaa arviolta 8 miljoonan ihmisen elämään. Se vastaa lähes neljäsosaa Nepalin väestöstä.

Olen yrittänyt jäsentää ajatuksiani sitten lauantain aamupäivän, jolloin Nepalissa aloitettiin uusi ajanlaskenta - maanjäristyksen jälkeen.

Lauantaina olin ystäväni luona kylässä, ja istuimme sohvalla. Kello on muutamaa minuuttia vaille kahdentoista ja keskustelemme siitä, mihin menisimme illalla syömään. Olen himoinnut sushia varmaan kuukauden päivät ja ehdotan, että etsisimme hyvän japanilaisen ravintolan, niitä on Kathmandussa useita. Ystäväni ehdottaa Durbar Margin Kotoa Kathmandussa. Ah, sushia!

Yhtäkkiä tulee hiljaista ja sitten talo alkaa huojua kuin palmu myrskyssä. Menee tovi ennen kuin tajuan mitä on tapahtumassa: tämä on se hetki, jota olen pelännyt. Rakennus kirskuu. Kuulen ystäväni huutavan, että meidän pitää juosta ulos. Silmäilen ympärileni, tuntuu kuin katsoisin elokuvaa. Ajatukseni juoksee yllättävän kirkkaasti: tämä on se iso maanjäristys, josta on varoiteltu. Olemme toisessa kerroksessa, joten meidän pitäisi pysyä paikoillamme. Muistan lukeneeni, että vaarallisin paikka on rappukäytävä - se sortuu ensin. Tartun ystävääni vyötäröltä, pidän hänet väkipakolla sohvalla, halaan ja huudan "emme saa mennä, suojaa pää ja niska, rapuissa on vaarallista, täällä olemme turvassa." Ystäväni hokee puolestaan, että meidän on päästävä ulos. En usko, että pääsisimme ulos vaikka yrittäisimme, kävely on näin voimakkaassa järistyksessä lähes mahdotonta, se iskee maahan. Talo vaappuu minuutin, kaksi, kolme, mutta se tuntuu ikuisuudelta. Yritän katsoa, ettei katosta ole tulossa mitään alas, tai ettei seinillä ole tavaroita, jotka voisivat pudota päällemme. Kun huojuna loppuu, juoksemme ulos, talosta ulos, portista ulos, pois sähkölinjojen ulottuvilta, läheiselle tyhjälle tontille. Ulkona jalat pettävät. "Mitä helvettiä juuri tapahtui?"

Aloitan saarnauksen siitä, mitä olen lukenut: tätä maanjäristystä on odotettu, kyse ei ollut siitä tuleeko iso maanjäristys vaan siitä, milloin se tulee. Tietenkin toivoin, ettei minun tarvitsisi sitä kokea. Minulla on kotona "Go Bag", laukku maanjäristyksen varalle. Siellä on vettä, ensiapulaukku, lääkkeitä, kuivamuonaa, käteistä, passi, passin kopiot, luottokortti, lämpimiä vaatteita. Olen pakannut ja purkanut laukkua monta kertaa täällä ollessani. Lompakossani olen kantanut vihreää pilliä. Sitä pitää käyttää, jos jää sortuvan rakennuksen alle ja kuulee apujen olevan lähellä. Pilliin puhaltaminen vie vähemmän energiaa kuin huutaminen. Olen kävellyt pitkin katuja, ja miettinyt, että nuo sähkölinjat ovat varmasti maanjäristyksessä ikäviä, miten niiltä voisin välttyä, jos maanjäristys tulisi nyt. Olen kävellyt huoneisiin, ja tarkistanut missä menevät kantavat rakenteet. Ja olen toivonut, ettei minun tarvitsisi oikesti ottaa näitä tietoja käyttöön. Ripustan pillin kaulaan, missä roikkuu edelleen tätä kirjoittaessani.

Vaahdotuani loppuun kaiken sen tiedon, minkä olen itseeni ennen järistystä imenyt, tajuan, että on syytä laittaa viestiä kotiin, että olen kunnossa. Olen ilmeisesti juossut ulos puhelin kädessä. Se on hyvä. Puhelinyhteydet kaatuivat kai samantien, mutta lähetän silti saman tien viestit puhelimella äidille, isälle, siskolle ja veljelle. Asunnon wi-fi toimii yllättäen edelleen, myös aukealta jossa olemme, noin 50 metrin päässä talon pihasta.  Etsin tiedon järistyksestä, päivitän Facebookiin olevani kunnossa. Luen myöhemmin, että seuraava 6,6 Richerin järistys sattui puoli tuntia ensimmäisestä, mutta minulla ei ole siitä mitään mielikuvaa. Lalitpurissa ei arvaisi, että täällä on järissyt ja lujaa, asunnot ovat pystyssä vain muutama muuri on romahtanut.

7,9 Richteriä myöhemmin, ei näkyviä vaurioita. Tämä on tilanne monessa paikkaa Lalitpuria.
Tunti järistyksen jälkeen uskaltaudumme sisään hakemaan sisälle jääneet tavarat.  Kun jalat kantavat, haluan kotiin, haluan laukkuni. Ystäväni vie minut kotiin. Tarkistamme asunnon tilanteen, näkyviä vaurioita ei ole, mutta kaikki ovat lähteneet. Kotini on aavetalo. Pakkaan laukkuun lisää alusvaatteita, hammasharjan, vaihtovaatteita, meikkipussin (sillä kyllähän nainen evakossa ripsivärinsä tarvitsee?! En tiedä mikä järkeilyni oli), aurinkopanelilla varustetun laturin, läppärin, kameran, kaiken arvokkaan. Täytän kaksi vesipulloa keittiön kanisterista. Keittiössä vain kasvisten pesuun tarkoitettu Fru-Veg Wash on tullut alas hyllyltä, muuten ei ikinä arvaisi, että täällä on järissyt. Pesen hampaat. Ihminen toimii hassusti kriisitilanteessa, mutta tuntuu tärkeältä, että saan harjata hampaani puhtaaksi.

Kaivan toisen puhelimen esille, ulkoministeriöstä on tullut viesti, jossa varmistetaan että olen kunnossa. Se ilahduttaa kovasti. Vastaan viestiin ja lähden kävelemään toisen ystävän luo Ekantakunasta Pulwchowkiin. Lienen jokseenkin sekavan oloinen, sillä parikin nepalia pysäyttää minut matkalla ja varmistaa, että olen kunnossa, tarvitsenko jotain. Ihmisten huolenpito on liikuttavaa, minulla on päälisin puoli kaikki hyvin, reppu täynnä ruokaa ja vettä; minun pitäisi olla se, joka kyselee muilta, ovatko he kunnossa. Tapaan ystäväni kadulla hänen asuntonsa ulkopuolella. Katselemme ympärillemme, ja toteamme, että jalkakäytävän puolella on liikaa sähköjohtoja. Istumme liikenteenjakajalle keskelle katua. Ystäväni kaivaa laukusta termarin, antaa minulle korkillisen kokista. "Katso mitä löytyi go bagistä", hän nauraa. Se on melkoisen äkäistä kossukokista. Tilanne on niin absurdi ja pelottava, että kumpaakin alkaa naurattaa. Kadut ovat autiot, kaksi kalpeaa suomalaisnaista suurine reppuineen istuu liikenteenjakajalla harvojen autojen ja skoottereiden ajaessa ohi ja ryystää termospullosta kossulla terästettyä kokista kikattaen hermostuneesti.

Puhelin toimii pätkittäin, jokainen "Olen kunnossa!" viesti ilahduttaa. Facebookiin on ilmestynyt mahdollisuus merkata itsensä turvassa olevaksi. Mahtava keksintö. Sitä kautta saan tietää muutaman tuttavan olevan kunnossa.

Telttakylät alkavat muotoitua aukeille paikoille, kukaan ei uskalla palata sisätiloihin. Ensimmäinen yö vietetään ulkona. Se menee ihan kivasti alkuun. Ilma on mukavan viileä, peiton alla lämmin, ja tähdet ja kuu loistavat taivaalla. Mietin, että tähtitaivas näyttää täältä kovin erilaiselle, en tunnista tähtikuvioita. Jälkijäristyksistä huolimatta nukun melko hyvin puoleenyöhön asti - yllä ei ole mitään, mikä voisi sortua päälle. Puoliltaöin alkaa sade ja pakottaa meidät sisälle. Nukumme lähellä ovea, ovi auki, valmiina juoksemaan ulos jos on pakko. En nuku silmäystäkään sen jälkeen.

Lalitpur. Telttakyliä alkoi koostua aukeille paikoille.

Sunnuntaina käyn jälleen kotona, rakennusfirmassa työskentelevä ystäväni tarkastaa asunnon rakenteet. Ne eivät ole kärsineet. Seuraavaksi poikkean ystäväni Hennin luona. Henni kertoo, missä on asunnon turvallisin paikka. Onneksi, sillä suurinpiirtein vartti sen jälkeen huojuu taas. Juoksemme lähelle ovea, missä asunnon kantavat rakenteet ovat. Asunto tuntuu heijaavan enemmän kuin viime kerralla, mutta tiedän jo mitä odottaa ja tiedän, ettei tämä järistys ole yhtä massiivinen. Henni huutaa, että hänen naapurinsa, jolla on mittavaa maanjäristyskokemusta, sanoi, että "this building shakes well". Keskellä järistystä se ei kuitenkaan hirveästi lohduta. Jälkijäristyksen jälkeen jalat ovat taas spaghettia.

Jälkijäristyksiä seuraa pitkin päivää, toisen päivän iltana lienemme yli 50:n. Suurin osa niistä on niin pieniä, että niitä hädin tuskin tuntee.

Pahinta on perusturvallisuudentunteen menettäminen. Käyn sisävessassa niin nopeasti kuin voin, jätän oven lukitsematta, jos pitääkin juosta. Vatsani on sekaisin, mutta epäilen sen olevan psykosomaattista, enkä viime viikolla alkaneen vatsataudin jatkoa. Tarkkailen kadulla olevia koiria. Jos ne käyttäytyvät omituisesti, hermostun. Laulavako linnut vielä, vai tuliko taas hiljaista niinkuin ennen ensimmäistä järistystä? Olen lukenut, että eläimet aavistavat luonnonkatastrofit ennen kuin ihmiset. Jokainen ohiajava rekka tai auto, koliseva portti ja yli lentävä avustuslentokone saavat sydämen nousemaan kurkkuun - joko taas? En tiedä onko minulla enää adrenaliinivarastoja kehossa. Tunneko olevani turvassa seuraavan kerran vasta kun lentokone laskeutuu Helsinki-Vantaalle? Entäpä ne, jotka asuvat täällä pysyvästi? Milloin he uskaltavat hengähtää?

Toiseksi yöksi saamme jo katon pään päälle, eikä kaatosade haittaa enää kuten eilen.

Hätämajoituksemme ja yösija

Tiedän toimivani edelleen autopilotilla. Edellisiltana juoksin jälleen kerran talosta ulos jälkijäristyksen vuoksi. Se kesti ehkä kaksi sekuntia, hädin tuskin mainittavasti. Ystäväni halaa minua ja pyytää rauhoittumaan, mitään ei tapahtunut, minä pidän sinusta huolen. Mieleni tekisi itkeä hänen olkapäätään vasten, mutten uskalla, sillä pelkään, että jos aloitan nyt, ei itkusta tule loppua. Olen jaksanut hyvin tähän saakka, vaikka tiedän, että pelko ja järkytys pitää käsitellä jossain vaiheessa. Sen aika ei vain ole vielä. Toisaalta olen yllättynyt omasta henkisestä vahvuudestani. Vakavasta univajeesta huolimatta lohdutan muita, vien vesipulloja, halaan leirillä yöpyviä lapsia, pelaamme krikettiä, juttelemme alkeellisella englannilla. Nepalilaislapsista muuten moni puhuu todella hyvää englantia.

Kathmandun Thapatalissa sijaitseva Hanuman temppeli tuhoitui maantasalle

Sortunut talo lähellä Kathmandun New Roadia
Samalla tunnen hirvittävää syyllisyyttä. Minulla on kaikki hyvin: tietääkseni joka ikinen ystävä ja tuttava täällä on kunnossa. He ovat menettäneet kotinsa, omaisuutensa ja osa sukulaisiaan, mutta he ovat hengissä. Oma majapaikkani on kunnossa. Lalitpur on selvinnyt vähällä, täällä rakennuskanta on melko uutta. Talot ovat pystyssä, pinnoissa näkyy muutamia kosmeettisia halkeamia ja muutama muuri on sortunut, mutta ei muuta. Lehdessä ja netissä näkemäni kuvat ovat kuin toisesta maailmasta kokonaan - ei täältä.  Tiedän, että jos haluan, pääsen kotiin. Minulla on perhe ja ystäviä, joilla on mahdollisuus auttaa. Olen saanut kymmeniä teksti- ja facebook-viestejä, satoja tsemppauksen sanoja. Vastaan soitteleville suomalaisille toimittajille, puhun SkyNewsille. Tuntuu tärkeältä kertoa siitä, mitä täällä tapahtuu. Twiittaan jatkuvalla syötöllä, osaksi siksi, että se on samalla viesti myös läheisilleni, että kaikki on kunnossa, osin siksi, että toivon sillä olevan merkitystä myös muille.

Sähköt palaavat vihdoin 55 tunnin päästä. Se keventää tunnelmaa merkittävästi.

Kolmantena päivänä pikkukaupat avaavat oviaan. Ihmiset hamstraavat vettä ja ruokaa, puhelimeen krediittiä.  Oloni on kädetön. Tiedän, ettei minun kannata mennä pahiten kärsineille alueille, sillä en ole ammattitaitoinen ja kulkutautien riski kasvaa koko ajan. Kuskaamme ystäväni kanssa pienet paketit peittoja ja ruokaa keräyspisteeseen. Se tuntuu vähän surkuhupaisalta, mutta on kai parempi kuin ei mitään. Yksi teltta-alueen tytöistä askartelee minulle paperiruusun ilahduttaakseen minua. Hän on tuskin kymmentä, ja hymyilee ujosti ojentaessaan ruusun.


Toinen puhelimeni hajoaa maanantai-illalla. Se on saanut ilmeisesti tarpeeksi järinöistä ja ulkona yöpymisestä eikä mene enää päälle. Käytössä olevassa varapuhelimessa on surkea akku mutta se on parempi kuin ei mitään.

Seitsemän vuotta sitten raportoin ulkoministeriön harjoittelijana Suomen pysyvästä edustustosta YK:ssä New Yorkissa mm. Kiinan maanjäristyksestä ja Myanmarin syklonista ja niihin liittyvistä humanitaarisen avun toimenpiteistä. Nyt olen itse avustuksen kohteena. Se tuntuu omituiselta.

En ole nähnyt avustustyöntekijöitä, toisaalta täällä tarve ei ole yhtä suuri kuin muualla. Nepalin hallituksen näkymättömyys raivoistuttaa. Kuulen avustuslentoje, valtavien intialaiskoneiden lentävän jatkuvalla syötöllä kaupungin yli - missä ihmeessä apu viipyy? Intia käynnisti massiivisen operaation vain minuutteja järistyksen jälkeen. Olemme ajelleet ympäri kaupunkia parin viime päivän aikana, en nähnyt poliiseja enkä muita viranomaisia missään ensimmäiseen pariin päivään. Lentokentältä ei uutisten mukaan saada avustuksia liikenteeseen, kaluston puutteen ja henkilökunnan puutteen vuoksi. Ihmiset kaivavat paljan käsin ihmisiä sortuneista rakennuksista. Luottamus hallintoon on ollut minimaalista jo ennen tätä "they're all clowns!", tilanne ei varmasti parannu näkymättömyydellä. Vaikka toiminta olisi sekavaa, olisi muutamalla rauhoittavalla sanalla varmasti valtava merkitys tässä tilanteessa. Niitä ei juuri kuulu, vaikka pääministeri Koirala antoi vihdoin lausunnon julkisuuteen tiistaina, jossa arvioi kuolonuhrien määrän nousevan yli 10 000:n. Tiedonkulku on ala-arvoista enkä tiedä miten ne, joilla ei ole internet-yhteyttä saavat tietoa yhtään mistään. Tietämättömyys lisää pelkoa entisestään.

En tiedä mitä minun kannattaa tehdä jatkossa. Haluaisin jäädä ja aluaisin auttaa mutten tiedä miten. En tiedä milloin työpaikkani pääsee toimintaan. Puolen henkilökunnan asunnot ovat joko täysin romahtaneet tai ovat asuinkelvottomia. Minun pitäisi lentää kotiin kesäkuun 22. päivä. Jos minusta ei ole täällä apua, olen vain yksi suu lisää vaikeassa tilanteessa. Kulkutautiepidemioden riski kasvaa jatkuvasti, sillä aukeat paikat toimivat käymälöinä. Riittääkö vettä, ruokaa? Työkavereilleni en halua työasioissa vielä soittaa, heillä on tärkeämpiäkin asioita mietittävänä tässä tilanteessa. Lentoja pois tuskin saa ihan lähiaikoina, joskin intilaiset avustuslennot evakuoivat ihmisiä Delhiin palatessaan vain passia näyttämällä ja Intia myöntää 30 päivän viisumin ilmaiseksi. Pitää vain odottaa ja katsoa miten tilanne kehittyy.

Sillä aikaa rakas lukija, apusi tärkeä, se pienikin. Minä olen kunnossa, mutta tämä maa tarvitsee apua. Olen lukenut, että keräykset ovat lähtenee käyntiin hyvin Suomessa, se lämmittää sydäntä. Parasta apua on raha-apu, tavaran kuljettaminen perille on kallista. Järjestöni Loo Nivan yhteistyökumppani Interpedia tekee pitkäaikaista työtä nepalilasten parissa - avun tarve tulee olemaan pitkä.
https://interpedia.fi/kehitysyhteistyo/tue-tyotamme/ 

Allla Hesarin sivuilta kerätty kokoelma järjestöjä, jotka tekevät avustustyötä Valitse painotuksesi mukaan, anna jos voit, summa voi olla pienikin. Minä kiitän.

8 kommenttia:

  1. Kiitos hienosta kirjoituksesta! Tiedot alueelta ovat olleet varsin hataria. Nepal on täynnä sydämellisiä ihmisiä, jotka eivät ansaitse yhtään vähempää kuin kaiken mahdollisen avun ja tuen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Markus! Ihmiset ovat tämän maan paras puoli: ihania, avoimia, rohkeita, valmiita antamaan vähästään. Ansaitsevat todellakin kaiken avun mikä vain liikenee.

      Poista
  2. Hieno kirjoitus. Linkkaan meidän lukijat tänne kun saan postauksen aiheesta valmiiksi. Tsemppiä.

    VastaaPoista
  3. Taitavasti kirjoitettu. Pääsi jotenkin todella lähelle tapahtumia ja tietenkin piti sitten lahjoittaa. Selkeästi sun kirjoitukset auttavat ihmisiä. =)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lähinnä terapiasessio :) Mutta kiitos! Ja toivon, että näillä on merkitystä, tietenkin.

      Poista
  4. Pelottava kokemus, toivottavasti apua sinne saadaan paljon ja riittävästi!
    Minä olen kokenut muutaman pienen järistyksen etelä-Italiassa ja ne pelkästään jätti sellaisen oudon tunteen ettei tiedä koska tulee uusi järistys vai tuleeko. Taloissa ja silloissa on tärkeää olla ns. järistysvarmenteet, vaikka eivät ne välttämättä riitä jos on niin kova järistys

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä. Se perusturvallisuudentunteen menettäminen on vaikeinta. En enää hätkähtele joka jälkijäristyksestä (niitä on ollut yli sata), mutta isommista kyllä. Ongelmana on rakentamisen kalleus, järistyskestävän talon rakentaminen tai vanhan peruskorjaaminen on kallista ja nepalilainen mentaliteetti olla huolehtimatta huomisesta on hieman huono yhdistelmä järistysten kannalta.

      Poista